Viimeisin muutos 23. heinäkuuta 2007 / Tommi Nieminen
Kielitiede (jota kutsutaan myös yleiseksi tai harvemmin teoreettiseksi kielitieteeksi) on tieteenala, jonka tutkimuskohteena on luonnollinen kieli, joksi on määritelty sellainen viestintämuoto, joka
Ihmisyhteisössä kasvava lapsi saavuttaa normaalisti aina yhteisönsä kielen hallinnan. Tätä ensikielen saavuttamisen prosessia kutsutaan usein omaksumiseksi erotuksena yleisestä oppimisesta, joka voi kohdistua aikuisiässä muihinkin kieliin. On kuitenkin mahdollista omaksua myös useita kieliä, kun yhteisö on monikielinen – kuten valtaosa maailman ihmisyhteisöistä on.
Mainittujen ominaisuuksiensa tähden luonnollisen kielen katsotaan usein olevan erityisasemassa ihmisen viestinnässä, ja siksi sen on katsottu myös ansaitsevan oman erityisen sitä tutkivan tieteenalansa.
On hyvin mahdollista, että kielitiedettä (tai ainakin sen keskeistä osa-aluetta, kielioppia) on tutkittu kaikissa kirjallisissa korkeakulttuureissa jo 2000–3000 vuotta sitten. Vasemmanpuoleisessa kuvassa tätä historiaa kuvastaa intialaisen kielitieteen varhaisin tunnettu edustaja, Pānini (kuva intialaisesta postimerkistä vuodelta 2004), joka kirjoitti n. 600–300 eaa. esityksen sanskriitin sananmuodostuksesta. Teos edustaa jo kypsää kielitieteellistä ajattelua ja on selvästi pitkän, aiempina vuosisatoina ilmeisesti suullisena välitetyn kielitiedeperinteen jatkaja. Vastaavasti länsimaissa kielitieteen aloitetaan Kreikan filosofian suurista nimistä Platonista (?427–?347 eaa.) ja Aristoteleesta (384–322 eaa.), joskin näiden käsitteistö on selvästi vielä lähempänä logiikkaa.